Kirjan historia

 

Ajatus kirjasta Maijantytär tuli isoveljeltäni Svantelta, jonka valitettava poismeno tapahtui liian aikaisin 1999. Hän tutki Soinin sukujuuriamme ja totesi muun muassa, että kuulumme suureen Keisarin sukuun, josta on paljon tietoa ja jolla on vireä sukuseura.

Oma mielenkiintoni heräsi todenteolla toukokuussa 2010, kun istuin linja-autossa Hannu Lehtosen kanssa, joka oli asettunut Soiniin asumaan ja oli kirkkoherran sijaisena siellä.  Kun kerroin hänelle, että mummoni oli lähtöisin Soinista, hän aloitti tutkimuksen ja sai hyvälle alulle oman tutkimukseni. Se johti siihen, että aloin pienin askelin oman sukututkimukseni en vain Soinissa, vaan myös muista esi-isistä Teerijärvellä. Suurena apuna oli Boken om Kortjärvi (Kirja Kortjärvestä), jonka Kortjärven kyläyhdistys oli julkaissut 2004 ja jonka veljeni Folke oli toimittanut yhdessä työryhmän kanssa. Marraskuussa 2012 loin ensimmäisen nettisukutaulun.

Uudelleen virinnyt soinitutkimus herätti kiinnostusta sisarusteni ja serkkujeni keskuudessa. Se johti siihen, että noin 25 serkkua, heidän puolisoaan ja muutamia lapsia matkasi Soiniin heinäkuussa 2014. Päivän pääsuunnittelijana oli Hannu Lehtonen, joka oli myös oppaamme. Illalla pidimme kokoontumisen seurakuntakodilla, johon osallistui muutamia Soinin asukkaita, ja Järviseutu-lehti teki lehtiartikkelin. Myöhemmin kirjoitin artikkelin, joka julkaistiin Österbottens Tidning-lehdessä ja jonka laitoin myös nettisivuille. 

Hannu Lehtonen esittelee sukulaisten hautauspaikkoja Soinissa heinäkuussa 2014.

Valmisteluvaiheessa kysyin sukututkija Ulf-Peter Granöltä, kuinka voisi jäljittää Alinan matkaa Amerikkaan. Sain pitkiä selvityksiä vastaukseksi, myös Soinin kirkonkirjojen otteita. Hän antoi vinkin June Pelosta, joka oli työskennellyt paljon Kokkolan seudun siirtolaisten parissa ja antoi hänen yhteystietonsa. Niin kirjoitin hänelle, ja se kantoi heti hedelmää. Hän oli yhteistyössä toisen tutkijan, Alan Puromaen, kanssa löytänyt Alina Andersonin, joka sopi kuvaan, mutta ihmetteli, miksi Alina oli käyttänyt sitä nimeä. Hänen sisarensa Milja oli käyttänyt nimeä Katajamäki, ja manifestista (laivan matkustajaluettelosta) löytyi Alinan osoite. Ja vuoden 1900 väestönlaskennassa hän oli sillä osoitteella, ”palvelijana”. Jälkeenpäin hänen matkansa ja oleskelunsa alkoi selkiytyä. Kun onnistuin löytämään merkinnän hänen kotimatkastaan, selvisi myös oleskelun päätepiste.

Sukututkimuksen keskeisenä tarkoituksena oli etsiä mummon tuntematon isä. Merkintä Soinin rippikirjassa v. 1870-80 herätti kiinnostusta. Mummon syntymämerkinnän yläpuolella 18.7.1878 oli nimittäin merkintä lyijykynällä, mikä olisi voinut viitata isään. Hannun avulla jäljitimme miehen, jota todennäköisesti voisi epäillä Alinan isäksi. Mutta hän oli silloin 56-vuotias, ja se ei tuntunut todennäköiseltä. Kun myöhemmin Keisarin suvun tietojen avulla olimme jäljittäneet hänen jälkeläisiään, pystyimme tilaamaan DNA-testejä, mutta ne eivät voineet vahvistaa isyyttä. Tähän työhön on osallistunut myös sisaruksiani ja pari serkkua. Osittain oli liian monta sukupolvea ja osittain Keisarin suvussa on paljon sisäisiä avioliittoja jotka vääristävät osumia. Me aloimme sitten tutkia toisia mahdollisia miehiä, joiden voi ajatella olevan isä. Tämä työ jatkuu yhä.

Vaasan seurakuntien selvityksen ansiosta pystyin parin vuoden jälkeen löytämään Alinan toisen sisaren Alviinan jälkeläisiä.  Saimme myös yhteyden näihin ”uusiin” pikkuserkkuihin. Sitä vastoin meillä ei ole mitään jälkiä tietoihin Milja-sisaresta, joka matkusti New Yorkiin 16-vuotiaana vuoden 1900 lopussa. On tieto, että samanikäinen nainen nimellä, joka muistuttaa Miljaa, olisi kuollut Bronxissa, New Yorkissa, syyskuussa 1904 ja se on lähin tieto, johon pääsimme.

Monet sukututkijat, sekä Keisarin suvusta että Facebookista, ovat halukkaasti auttaneet tärkeillä tiedoilla. Myös historioitsijat ovat vastanneet kysymyksiin.

Koko tämän ajan oli takaraivossa ajatus siitä, että mummon elämänkohtalo ansaitsisi tulla kirjoitetuksi kirjaksi. Keräsin tietoa vuosien kuluessa, mutta vasta syksyllä 2019 aloitin kirjoitustyön tosissani. Otin yhteyttä ystävääni Thomas Rosenbergiin ja pyysin neuvoja koskien kirjoittamista, muun muassa, kuinka kirjoittaisin murteelliset keskustelut. Hän rohkaisi minua kirjoittamaan täsmälleen niin kuin puhutaan, niin että siitä tulee aitoa ja antoi muitakin hyviä neuvoja. Kun julkaisu oli valmis, toimi hän myös käsikirjoituksen tarkastajana.

Korvaamatonta tietoa olen saanut tädiltäni Doris Djupsjöbackalta, sekä suullisesti että hänen kirjallisista muistiinpanoistaan, ja enolta Max Nygårdilta. Hänen syvä tietämyksensä suvusta ja kartat ovat merkinneet paljon. Myös naapurit ovat auttaneet tiedoillaan.

Alina New Yorkissa noin 1900.

Työn aikana serkkuni osallistuivat etsimällä valokuvia. Eri paikoista keräsimme kokoelman kuvia. Henrik Wistbackalla on hallussaaan vanha valokuva-albumi ja hän lainasi sitä kopioimista varten. Kuvan, joka on kehyksissä (alapuolella oleva kuva), Hans Ahlsved oli saanut lapsuudenkodistaan. Mummoni oli luovuttanut sen tyttärelleen Eiralle, ehkä siksi, että hän oli ensimmäinen hänen lapsistaan, joka meni naimisiin. Arvostan kovasti sitä, että Hans antoi sen minulle. Pikkuserkku Bengt Björkillä, isänisän sisaren Lydian lapsenlapsella, oli omistuksessaan joukko Amerikan kuvia, joita myös sain käyttää.

Kirjan otsikko on muoto, jota ei ole kirkonkirjoissa. Alina oli oikeastaan Mariantytär. Koska Alinan äitiä Mariaa kutsuttiin aina Maijaksi, mikä myös kuvastuu myöhemmissä kirjonkirjoissa, olen halunnut käyttää sitä. Ajatuksena on myös, että Maija – Marian sijaan – liittyy hänen suomenkieliseen taustaansa.

Punaisena lankana kirjassa on Alinan taistelu taustansa kanssa. ”Aviottomalla” ei ollut mitään tulevaisuutta. Siihen aikaan oli traumaattista olla syntynyt avioliiton ulkopuolella. Keskusteluissa pappien kanssa ja erityisesti raamatunselitysten kautta, joita piti kylän uusi kansakoulunopettaja Gustav Wilhelm Pass, Alina sai nähdä, että Jeesuksen sukutaulu kertoo neljästä naisesta, jotka eivät täyttäneet kunniallisuuden tavallisia vaatimuksia. Se antoi hänelle toivoa, että hänet voitaisiin hyväksyä talonpojan morsiameksi.

 * * *

Arvostan paljon sitä, että Anna-Lena Palomäki loi minuun innostusta ja uskoa julkaista alkuteos Boklund Publishingissa.

Luettelo heistä, joita olen tahtonut kiittää kirjan lopussa, on aivan liian lyhyt. Siellä pitäisi olla monia, jotka olisi tullut nimetä.

Toivon ja rukoilen, että kirja saisi olla Herran kunniaksi.